Suomalaiset museot ovat aktivoituneet tuottamaan opastuksia digitaalisessa muodossa. Museoiden sulkeminen yleisöltä on johtanut kulttuurialoilla taas uuden digiloikan tekemiseen, vaikka virtuaaliset toimintamallit eivät itsessään ole uusia ja niitä on harjoitettu Euroopassa jo pitkään.
Esiintyjänä ja koreografina minusta on kiinnostavaa, miten museoiden oppaat ottavat haltuun itselleen ehkä harvinaisen tai jopa uuden median ja miten museot osaavat arvostaa tai teknisesti resurssoida tätä työtä. Toisaalta tiedän, että museoissa työskentelee juuri oppaina tai eri asiakaspalvelutehtävissä luovien alojen ammattilaisia ja monialaisia osaajia.
On hyvin mielenkiintoista, miten esittämisen dramaturgia, vuorovaikutus, kehollisuus, tilallisuus, asiantuntijuus, läsnäolo ja välittömyys, persoonallisuus, herättelevä kriittinen ajattelu tai luovuus näkyvät näissä uusissa videoissa.
Oma ensimmäinen kokemukseni on takana ja voin reflektoida sitä. Esiintymisen ammattilaisena tilanne on hedelmällinen, koska en ole tehnyt varsinaista kameratyötä säännöllisesti tai kovin paljoa vaikka esim. esitysten dokumentointi on tuttua. Kokemukset ja prosessi taiteilijoiden kesken taideprojekteissa ovat olleet ehkä hieman erilaiset kuin tällaisessa museokontekstissa.
Miten museoissa luodaan omia toimintamalleja ja yhteinen kieli kuvalliseen ilmaisuun? Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, erilaiset ratkaisut voivat olla toimivia. Vielä laajempi kysymys on, miten nykyajan museot puhuvat omasta luovuudestaan?
Sisältö voi olla syvää ja silti se voi toimia myös markkinoinnin muotona. Ekologiset perusteet ja saavutettavuus voivat samoin motivoida työtä, vaikka usein fyysinen kokemus paikanpäällä ei ole täysin korvattavissa.
Ehkä kaikkein upeinta tässä tilanteessa on kuitenkin mahdollinen aidon luovuuden ja rohkeuden esiintulo välittömän tekemisen muodossa! Siinä voi olla jotain innostavaa, herkkää ja rehellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti