Koronapandemia on herättänyt paljon mediakeskustelua ihmisten tilaan sitoutuvista elämän käytännöistä. Esimerkiksi loma-asuntojen myynti ja kotimainen kysyntä on kasvanut Suomessa. Tilanne rohkaisee pohtimaan myös luovan työn sitoutumista tiloihin - nyt hienovaraisesti uudella tai uudelleen löydetyllä tavalla.
On paljon historiallisia esimerkkejä, kuinka yhteisöissä työ aikaisemmin organisoitiin kodeista käsin.
Yksityisen, puolijulkisen ja julkisen tilan rajat eivät myöskään ole aina olleet samanlaisia kuin nyt. Suomessa tilojen tiukka eriytyminen eri käyttötarkoituksia varten on monella kulttuurin osa-alueella suhteellisen uusi ilmiö. Ammatillisesti toimivat tilat ovat luonnollisesti positiivinen asia ja kehityksen voi nähdä positiivisena. Etätyö ei kuitenkaan työn tekijän fyysisenä kokemuksena ole niin uusi asia kuin joskus keskustelusta voisi päätellä. Erityisesti taidealan toimijat ovat paljon tehneet työtään kotona - ja jatkuvasti tekevät niin.
Tutustuin äskettäin suuren maaseutukylän rakennusperintöön. Vielä noin 1900-luvun puolivälissä paikallisen pajan piha saattoi olla sosiaalisen kohtaamisen paikka korjaustarpeiden toimittamisen lomassa ja paikallinen posti toimi "asiamies"-konseptin muodossa yksityisen ihmisen kotoa käsin.
Ajatteluun ja suunnitteluun perustuva työ voi parhaimmillaan toteutua onnistuneesti erilaisissa asuinympäristöissä. Jos asumiskustannukset ja muiden tilojen kustannukset olisivat entistä kohtuullisempia, monipaikkainen vakiasuminen voisi olla mahdollista useammalle ihmiselle. ja toisaalta tämä voisi olla liikenteen ekologisen kuormituksen kannalta kestävää silloin, kun paikkojen välillä ei matkustettaisi jatkuvasti vaan viipyminen yhdessä paikassa pitempiä aikoja olisi normaali kulttuurinen käytäntö.
Paikoissa asuminen - vaikka vain osan vuodesta - voi lähes huomaamatta vaikuttaa niiden hoitamisen aktivoitumiseen alueilla, jotka ovat muuten hiljentyneet poismuuton vuoksi. Kulttuurimaisemat tarvitsevat usein käsityönä tehtävää hoitoa. Kulkija polulla tai niittäjä perinteisellä niityllä on tarpeellinen. Herkässä, pienimuotoisessa ympäristössä jopa yksikin tapahtuma kerran vuodessa voi riittää pitämään jonkun paikan kulttuurisesti elävänä, merkityksellisenä ja ihmisen näkökulmasta miellyttävästi hoidettuna.
Asumismuotojen laajan kirjon ylläpito voi tukea kulttuurista monimuotoisuutta muutenkin ja tässä merkityksessä luovan ajattelun potentiaalia. Perinteiden uudelleen kokeilu voi tuottaa mielihyvää ja esimerkiksi ekologisesti uusia kestäviä toimintatapoja.
Jos suomalaiset alkavat toimia jonkin verran enemmän etätyön antaman liikkumavaran puitteissa, voi olla mielekästä, että myös taidealan tekijät ovat useammin siellä, missä yleisökin on. Ehkä yleisön tai taiteilijan oma "kesätalo" tai "kakkostalo" voisi olla toisinaan myös tanssitaiteilijan mielekäs taiteen jakamisen paikka tulevaisuudessa? Silloin "luonto" voisi samalla olla ympäristöön sitoutuneemman, vastuullisen asumisen miljöö eikä kapeasti vain oman elämys- tai virkistystarpeen turistinen kohde.
On selvää, että taide tarvitsee sille erikseen rakennettuja tiloja ja keskuspaikkoja. Silloin kun luova tekeminen toisin, muissa ympäristöissä on syvällä tavalla motivoitua, liikkeelle on silti hyvä lähteä. En kuitenkaan halua kokea vain kevyesti viihteellistä taidepöhinää paikoissa, joilla on muita, kenties syvempiä esteettisiä, ekologisia tai kulttuurisia arvoja. Haluaisin taiteilijoilta enemmän tekoja, joista voi aistia että ne kunnioittavat ympäristöään ja ovat aidossa vaalivassa vuorovaikutuksessa sen kanssa. Haluan kokea että taiteilija tosiaan ymmärtää paikkoja, joissa hän toimii, ja niiden asukkaiden kokemuksellista tietoa siitä!
