Eilen tiistaina 20.5. oli Exposition toinen ja viimeinen Z in motion -esitys. Purimme sen jälkeen tilasta sinne tuomamme elementit. Kävelin kantamusteni kanssa ulos ja matkustin kotiin. Tämän esityksen kontekstissa tämä tuntuu merkitykselliseltä - pakata esitetyt tilansa ja lähteä jonnekin. Ilta oli kaunis, taivas kirkas. Raitiovaunun kaarros päätepysäkillä kosketti.
Esityksen tekemisen jälkeen on usein haikea tai pohdiskeleva olo: kannattiko tämä, mikä oli mielekästä, mikä hauskaa, missä onnistuin ja missä en, kenelle esitys saattoi antaa jotain jne.
Nyt haluaisin asettaa yleisölle kaksi kysymystä: 1. Miten sinä asettuisit esille esinekokoelman muodossa? Mitä valitsisit, jos saisit ottaa vain neljä kotisi esinettä? 2. Mistä kotipaikoista ottaisit valokuvan, jos esittäisit itsesi asuinpaikkojesi kuvasarjana? Millaisia kuvia ottaisit?
Jään miettimään paikallisuutta. Vaikka Expositiossa on vain hienovaraista viitteellistä todistusaineistoa yhden ihmisen joistakin eletyistä tiloista, mukana on melko erilaisia paikkoja ja paikallisuuksia. Vaikka en ole asunut niin monessa paikassa kuin monet muut, hyvin liikkuvat tämän ajan ihmiset, niin minullekin on kertynyt jo kokemuksia erilaisista tilojen kulttuureista: asuminen maalla, erilaiset tanssikulttuurit, yliopistoympäristöt Tampereella ja Helsingissä, erilaiset kulttuurialan työpaikat, asumiset Helsingissä... Jo kodiksi laskettavia, pitkän viipymisen paikkoja on paljon. Mietin nyt myös muiden kuin kotipaikkojen tärkeyttä. Erityisistä tai erikoisista paikoista voi myös tulla paikkojen tajunnallisessa sarjassa hyvin tärkeitä: onko tärkeä satunnainen katu, porttikonki tai turistimatkan viimeisen taaksevilkaisun paikka. Mikä jonkin hetken tilasta tekee niin merkittävän? Toisaalta arkisen toiston tilat ovat jopa ahdistavuudessaan ja unohtuneisuudessaan valtavan merkittäviä sekä hyvässä että pahassa. Kysymys kuuluu edelleen, mitä haluan tiloistani valita esitettäväksi. Samalla lailla kuin esitystä tehdessä tajuntani rakentaa erilaisissa tilanteissa toistamalla paikoista sarjoja, nostaa muistista esille tiettyjä paikkoja ja rakentaa vähitellen oman itsen tilasarjan kaanonin eli jatkaa näin itseä ylläpitävän kuvan rakentumista.
Mietin miten erilaiset ihmiset lukevat kuvia ja esineitä. Mitä sosiaalisia todellisuuksia he niistä löytävät tässä esityksessä? Valosuunnittelija Anna esimerkiksi tunnisti heti koulun ikkunan muista esityksen rakennuskuvista, vaikka kuva on hyvin yksinkertainen eikä anna suoria viitteitä.
Mitä huomioita tein työprosessin aikana? Kotieni pohjapiirrokset 1:1 yllättivät - näin pieniltä tilat tuntuvat kuvallisena esityksenä! Ne jättävät ihmettelemään maailman - ja ajattelun - arkista kulmikkuutta. Ihmisten arkielämä on jatkuvaa laatikkoleikkiä?
Mietin myös, miten näyttelyiden muodot ovat olleet niin pitkään yllättävän vakiintuneita, kuten tässäkin esityksessä. Vaikka maailmankuvat ovat radikaalisti muuttuneet, maailmaa esitetään usein edelleenkin lokeroina ja eristettyinä aineksina. Ehkä vaihtoehtoa on vaikea löytää. Museorakentamisessa on kyllä kokeiltu myös kierteistä spiraalin pohjakaavaa. Se voisi tuntua puhuttelevalta ihmiskehon lähtökohdista. Toisaalta suorakulmaisuus on äärimmäinen vastavoima keholliselle arvoituksellisuudelleni ja monimuotoisuudelleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti