Rakentamisen kritiikkiä - talojen suhde maisemaan

Miksi niin monilla alueilla Suomessa uudet talot  näyttävät ja tuntuvat olevan ikään kuin irrallaan muusta maisemasta?

Kokemus voi syntyä eri ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Valmiiden rakentamisen ratkaisujen soveltaminen uuteen paikkaan ei aina ole onnistunutta. Alueiden voimakas tiivistäminen voi aiheuttaa ympäristön arvoihin kohdistuvia ristiriitaisia paineita. Kenties rakentamisen prosesseissa ei ole riittävästi aikaa tutkia paikkaa ja sen kokemiseen liittyviä merkityksiä. Ehkä osallistaminen ei aina tavoita vaikeasti hahmotettavaa kokemustietoa? Hypoteeseja voisi esittää paljon.

Voisiko koreografin ajattelu ja kehollisen tiedon entistä aktiivisempi tuominen rakentamisen prosessien työvälineeksi tukea myös laadukkaan asuinympäristön syntyä?

On ilmeistä, että kulkureittien tilallisen hahmottamisen selkeyttäminen, haptista kokemusta inspiroivien materiaalien käyttö, ihmisen kokoiset mittakaavat, tunnistettavat yksilölliset ratkaisut ym. tekijät luovat hyväksi koettua kotiympäristöä.

Mutta voisiko paikan maastonmuotojen, luonnonelementtien ja historiallisten rakenteiden sekä kertomusten sitominen uuden suunnitteluun ja rakentamiseen parantaa myös fyysistä kotikokemusta? Voisiko paikkakokemusten kerroksellisuus toteutua entistä useammin rakentamisen lähtökohtana?

Voisiko taiteen poeettinen hahmottamisen tapa olla olennainen väline ja osa rakentamisen eksistentiaalista merkitysarvoa? Näinhän on ollut ihmiskunnan historiassa. Monissa vanhoissa kaupunkitaloissa taide on ollut kiinteästi elimellinen osa rakennusta. Voiko tällainen asia olla vain laskennallinen prosentti?

Ehkä meidän ei tulisi pitää yllä kapeaa myyttiä suomalaisen arvomaailman käytännönläheisyyden ylivoimasta. Muillakin arjen tekijöillä on merkitystä hyvän elämän rakentamisessa. Miten jokaisella voi olla oikeus asumisen kauneuteen ja terveeseen ylpeyteen omasta ympäristöstä!

Lähteet ja kirjallisuus

Gehl, Jan

Esityskäsikirjoitus

heleät pilvet ovat lähellä

ajat eteenpäin

kosketat talon nurkkaa

talo liikkuu, lipuu paikalleen

hikoilet verkkaritakissa ja

harjoittelet kärsivällisyyttä

kodin ääri on neljän kilometrin päässä

vesi välkähtää kuin sininen puukko

lokit istuvat katon harjalla

olet pellavaverhojen takana

asioiden listoja, toteutuneita toiveita

silti joku kysyy: "olitko nukkumassa?"

---

lokkien parvi laskeutuu

et osaa kertoa miten se tapahtuu

kerään maasta mustaa muovia

katselen ihmistä työssä

vielä ei ole yö

puhe on tarpeetonta

kun harjoittelen rytmiä

selkä suoristuu hitaasti

olkapäät putoavat taakse

puhe ohittaa toisen, torjuu

ikkunaverho räpsähtää auki

---

lokit ovat asettuneet kivelle

ei siinä mitään

kerään vedestä muovia

työ valmistuu kymmenen vuoden päästä

ja tanssijat kävelevät pois

harjoittelen sisäisiä ääniä

Kaupunkitilan rytmi - tulossa

Kesän aikana on syntynyt mediakeskustelua kaupunkitilan käytöstä. Keskeinen konkreettinen esimerkki on ollut Helsingin Senaatintorin käyttö terassina. Mielipiteet ovat jakautuneet tämän asian suhteen. 

Keskustelun eri näkökulmat ja elementit saavat minut pohtimaan, pitäisikö kaupunkitilan erilaisia käyttötapoja analysoida ja tältä pohjalta rytmittää entistä taitavammin. Tapahtumaistaminen ei välttämättä ole ainoa keinoa motivoida kaupunkitilan kokemuksellista merkitystä. Voiko sama tila olla välillä "hiljaisena tilana" tai ohikulkupaikkana merkityksellinen ja välillä aktiivisen toiminnan kautta sitä?

Vuosikymmeniä sitten rakennettiin paljon tiloja, joissa tehtiin arkisia asioita mutta jotka silti juhlivat elämää arkkitehtuurin laadun avulla. Posti tai pankki oli vaikuttava rakennustaiteellinen elämys. Ehkä moni työpaikka oli tilallisesti kiinnostava. 

Olisi outoa ajatella, että elämä jakaantuisi mustavalkoisesti latteaan tehosuorittamiseen ja viihteelliseen elämysmaailmaan, jossa on kivat kulissit. Kokemuksellisesti rehellinen, kaunis ja tervettä ylpeyttä herättävä elämän ympäristö tukisi varmasti kokonaisvaltaista hyvinvointia usein paljon paremmin kuin monet siihen erikseen kohdistetut paikkaavat toimet. 

Tilojen ja paikkojen uudelleen asuttaminen korona-ajan taustaa vasten 1

Koronapandemia on herättänyt paljon mediakeskustelua ihmisten tilaan sitoutuvista elämän käytännöistä. Esimerkiksi loma-asuntojen myynti ja kotimainen kysyntä on kasvanut Suomessa. Tilanne rohkaisee pohtimaan myös luovan työn sitoutumista tiloihin - nyt hienovaraisesti uudella tai uudelleen löydetyllä tavalla.

On paljon historiallisia esimerkkejä, kuinka yhteisöissä työ aikaisemmin organisoitiin kodeista käsin. Yksityisen, puolijulkisen ja julkisen tilan rajat eivät myöskään ole aina olleet samanlaisia kuin nyt. Suomessa tilojen tiukka eriytyminen eri käyttötarkoituksia varten on monella kulttuurin osa-alueella suhteellisen uusi ilmiö. Ammatillisesti toimivat tilat ovat luonnollisesti positiivinen asia ja kehityksen voi nähdä positiivisena. Etätyö ei kuitenkaan työn tekijän fyysisenä kokemuksena ole niin uusi asia kuin joskus keskustelusta voisi päätellä. Erityisesti taidealan toimijat ovat paljon tehneet työtään kotona - ja jatkuvasti tekevät niin. 

Tutustuin äskettäin suuren maaseutukylän rakennusperintöön. Vielä noin 1900-luvun puolivälissä paikallisen pajan piha saattoi olla sosiaalisen kohtaamisen paikka korjaustarpeiden toimittamisen lomassa ja paikallinen posti toimi "asiamies"-konseptin muodossa yksityisen ihmisen kotoa käsin.

Ajatteluun ja suunnitteluun perustuva työ voi parhaimmillaan toteutua onnistuneesti erilaisissa asuinympäristöissä. Jos asumiskustannukset ja muiden tilojen kustannukset olisivat entistä kohtuullisempia, monipaikkainen vakiasuminen voisi olla mahdollista useammalle ihmiselle. ja toisaalta tämä voisi olla liikenteen ekologisen kuormituksen kannalta kestävää silloin, kun paikkojen välillä ei matkustettaisi jatkuvasti vaan viipyminen yhdessä paikassa pitempiä aikoja olisi normaali kulttuurinen käytäntö.

Paikoissa asuminen - vaikka vain osan vuodesta - voi lähes huomaamatta vaikuttaa niiden hoitamisen aktivoitumiseen alueilla, jotka ovat muuten hiljentyneet poismuuton vuoksi. Kulttuurimaisemat tarvitsevat usein käsityönä tehtävää hoitoa. Kulkija polulla tai niittäjä perinteisellä niityllä on tarpeellinen. Herkässä, pienimuotoisessa ympäristössä jopa yksikin tapahtuma kerran vuodessa voi riittää pitämään jonkun paikan kulttuurisesti elävänä, merkityksellisenä ja ihmisen näkökulmasta miellyttävästi hoidettuna.

Asumismuotojen laajan kirjon ylläpito voi tukea kulttuurista monimuotoisuutta muutenkin ja tässä merkityksessä luovan ajattelun potentiaalia. Perinteiden uudelleen kokeilu voi tuottaa mielihyvää ja esimerkiksi ekologisesti uusia kestäviä toimintatapoja.

Jos suomalaiset alkavat toimia jonkin verran enemmän etätyön antaman liikkumavaran puitteissa, voi olla mielekästä, että myös taidealan tekijät ovat useammin siellä, missä yleisökin on. Ehkä yleisön tai taiteilijan oma "kesätalo" tai "kakkostalo" voisi olla toisinaan myös tanssitaiteilijan mielekäs taiteen jakamisen paikka tulevaisuudessa? Silloin "luonto" voisi samalla olla ympäristöön sitoutuneemman, vastuullisen asumisen miljöö eikä kapeasti vain oman elämys- tai virkistystarpeen turistinen kohde.

On selvää, että taide tarvitsee sille erikseen rakennettuja tiloja ja keskuspaikkoja. Silloin kun luova tekeminen toisin, muissa ympäristöissä on syvällä tavalla motivoitua, liikkeelle on silti hyvä lähteä. En kuitenkaan halua kokea vain kevyesti viihteellistä taidepöhinää paikoissa, joilla on muita, kenties syvempiä esteettisiä, ekologisia tai kulttuurisia arvoja. Haluaisin taiteilijoilta enemmän tekoja, joista voi aistia että ne kunnioittavat ympäristöään ja ovat aidossa vaalivassa vuorovaikutuksessa sen kanssa. Haluan kokea että taiteilija tosiaan ymmärtää paikkoja, joissa hän toimii, ja niiden asukkaiden kokemuksellista tietoa siitä! 

Mansikanpoiminnan koreografiaa

Tänä kesänä, omalla lomallani poimin mansikkaa pari viikkoa luomutilalla. Olen tosin elänyt mansikanviljelyn äärellä lapsuudestani lähtien. Silti poiminta muistutti monista olennaisista asioista. 

Ruuan kasvattaminen vaatii hyvin monenlaista osaamista, tietoa ja taitoa. Esimerkiksi mansikka on herkkä kasvi. Erilaiset kasvitaudit, säät ja linnut voivat pilata merkittävän osan sadosta. Mansikan pinta kärsii niin paljon, ettei sitä voi käyttää. Mansikkatilalla työskennellessä voi nähdä, kuinka paljon ruokatuotteita oikeasti valikoidaan myyntiin. Siitäkin syntyy laadun kokemus onnistuneen kasvatuksen lisäksi. 

Mansikanpoiminta on raskasta lihastyötä. Varsinkin selän lihakset väsyvät. Samoin toistuvat nousut ja laskut antavat työtä reisilihaksille. Poiminnassa oppii miettimään lepotaukojen merkitystä, työergonomiaa, erilaisia työn sujuvuuden ja mielekkyyden strategioita sekä palautumismetodeja.

Taiteen edistämiskeskuksen apuraha

Kesän 2020 jälkipuolen, heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun teen omaa työtäni Taiteen edistämiskeskuksen apurahan antamalla tuella.

Tarinoita Kyllön maisemassa

Opastettu kulttuurikävely 2020

TARINOITA KYLLÖN MAISEMASSA

Ajalliset kerrokset osana elävää Laitikkalaa

Kokemus maisemasta rakentaa ihmisen identiteettiä. Tänä vuonna Pälkäneen kunnan Kulttuuripalvelut tuottaa opastetun kulttuurikävelyn Laitikkalan Kyllönvirran rantojen maisemaan. Oppaana on FM Jaakko Simola, joka on kulttuuriympäristöjen kokemisen tuntija. Hän on tehnyt vastaavia opastuksia vuosittain teemasta Pälkäneen pitäjän kotikylät tutuksi. 

Kävelyllä Simola kertoo asutus-, maisema- ja rakennushistoriaa monipuolisesti ja sopivina annoksina muutaman kilometrin kylätieosuudella. Retken kokonaiskesto on noin kaksi tuntia.


Ilmaisia kävelyretkiä su 9.8.2020 on kaksi (sama sisältö):

klo 13.00 lähtö Laitikkalan kirjastoaseman pihasta (Kuisemantie 41)
klo 16.00 lähtö Suttisen tilalta (Kissalammintie 43).

HUOM. Joistakin ennakkotiedoista poiketen toinen lähtö on klo 16.00.

Retkelle tulijat voivat nauttia omakustanteisesti virvokkeita Suttisen tilalla iltapäivän aikana.

Sään ja kävelyn mukainen varustus sekä juomavettä. Retkellä noudatetaan koronapandemian vaatimia turvallisuusohjeita. Kävelyllä on siksi rajattu osallistujamäärä: 50 hlöä/lähtö – turvavälit.